Kun tutkija tuli mukaan tutkimukseen
Kun
toteutin arvokkuusterapian pilottiprojektia vuonna 2025, lähestyin erästä
potilasta ja kysyin, olisiko hän kiinnostunut osallistumaan.
Tiesin, että hän oli tehnyt uransa tutkijana.
Hän lähti heti mukaan. Hän halusi ehdottomasti auttaa *minua* tässä projektissa.
Hymyilin sisäisesti, koska tiesin, kuinka vaikuttava tämä prosessi on. Hänen lähtökohtansa oli kuitenkin, että hän auttaa *minua* tutkimuksessa eikä odota itse saavansa siitä mitään.
Haastattelu toteutettiin osaston parvekkeella. Iso lasitettu tila, viherkasveja, keväinen lämpö ja auringonvalo loivat rauhallisen ympäristön.
Fasilitoijan roolissa pysyminen oli ajoittain haastavaa. Meillä oli paljon yhteisiä kokemuksia, erityisesti matkustamisesta Aasiassa, ja keskustelu olisi helposti voinut siirtyä vapaaksi vuorovaikutukseksi. Hän myös pyrki vetämään tilannetta siihen suuntaan. Pidin kuitenkin rakenteen, ja keskustelimme vapaammin vasta myöhemmin, kumpikin oli muun muassa ihaillut auringonlaskua Potala-palatsin yllä.
Hänellä ei ollut perhettä perinteisessä mielessä: ei puolisoa eikä lapsia. Sen sijaan hänellä oli ystäviä ympäri maailmaa ja runsaasti tarinoita jaettavaksi.
Haastattelun lopussa hän oli hämmentynyt. Tilanne ei ollut edennyt niin kuin hän oli odottanut. Hän koki jo saaneensa jotakin, vaikka tekstiä ei ollut vielä kirjoitettu. Vastasin lähinnä hymyilemällä.
Palautin hänelle valmiin tekstin samassa paikassa, parvekkeella. Luin sen hänelle ääneen, kuten tapani on, mutta myös siksi, että aivometastaasit vaikeuttivat hänen lukemistaan.
Hän kommentoi välillä: "juuri näin", "hyvä että tämä tuli esiin". Kun luin tekstin loppuun, hän oli hetken hiljaa ja totesi sitten: "Tämä tulee olemaan kullanarvoinen läheisilleni."
Teksti oli kirjoitettu suomeksi, mutta poikkeuksellisesti käännätin sen tekoälyn avulla englanniksi, koska suuri osa hänen laajemmasta läheisverkostostaan ei puhunut suomea.
Tutkijana hän alkoi heti analysoida prosessia: olisiko joku toinen esittänyt kysymykset samalla tavalla, olisiko vuorovaikutus ollut samanlaista, entä tekstin kirjoittaminen.
Palautin hänet lempeästi (ja nauraen) tähän tilanteeseen: tämä oli nyt se toteutunut versio, eikä vaihtoehtoista kulkua ollut. Kun hän oli siihen tyytyväinen, muu pohdinta menetti merkityksensä.
Hän kuoli muutaman viikon kuluttua.
Jälkikäteen ymmärsin jotakin olennaista. Hän sai kokemuksen siitä, että oli edelleen hyödyllinen, että hän pystyi osallistumaan ja edistämään toisen työtä.
Minä en ollut alun perin nähnyt tätä näkökulmaa.
Tiesin, että hän oli tehnyt uransa tutkijana.
Hän lähti heti mukaan. Hän halusi ehdottomasti auttaa *minua* tässä projektissa.
Hymyilin sisäisesti, koska tiesin, kuinka vaikuttava tämä prosessi on. Hänen lähtökohtansa oli kuitenkin, että hän auttaa *minua* tutkimuksessa eikä odota itse saavansa siitä mitään.
Haastattelu toteutettiin osaston parvekkeella. Iso lasitettu tila, viherkasveja, keväinen lämpö ja auringonvalo loivat rauhallisen ympäristön.
Fasilitoijan roolissa pysyminen oli ajoittain haastavaa. Meillä oli paljon yhteisiä kokemuksia, erityisesti matkustamisesta Aasiassa, ja keskustelu olisi helposti voinut siirtyä vapaaksi vuorovaikutukseksi. Hän myös pyrki vetämään tilannetta siihen suuntaan. Pidin kuitenkin rakenteen, ja keskustelimme vapaammin vasta myöhemmin, kumpikin oli muun muassa ihaillut auringonlaskua Potala-palatsin yllä.
Hänellä ei ollut perhettä perinteisessä mielessä: ei puolisoa eikä lapsia. Sen sijaan hänellä oli ystäviä ympäri maailmaa ja runsaasti tarinoita jaettavaksi.
Haastattelun lopussa hän oli hämmentynyt. Tilanne ei ollut edennyt niin kuin hän oli odottanut. Hän koki jo saaneensa jotakin, vaikka tekstiä ei ollut vielä kirjoitettu. Vastasin lähinnä hymyilemällä.
Palautin hänelle valmiin tekstin samassa paikassa, parvekkeella. Luin sen hänelle ääneen, kuten tapani on, mutta myös siksi, että aivometastaasit vaikeuttivat hänen lukemistaan.
Hän kommentoi välillä: "juuri näin", "hyvä että tämä tuli esiin". Kun luin tekstin loppuun, hän oli hetken hiljaa ja totesi sitten: "Tämä tulee olemaan kullanarvoinen läheisilleni."
Teksti oli kirjoitettu suomeksi, mutta poikkeuksellisesti käännätin sen tekoälyn avulla englanniksi, koska suuri osa hänen laajemmasta läheisverkostostaan ei puhunut suomea.
Tutkijana hän alkoi heti analysoida prosessia: olisiko joku toinen esittänyt kysymykset samalla tavalla, olisiko vuorovaikutus ollut samanlaista, entä tekstin kirjoittaminen.
Palautin hänet lempeästi (ja nauraen) tähän tilanteeseen: tämä oli nyt se toteutunut versio, eikä vaihtoehtoista kulkua ollut. Kun hän oli siihen tyytyväinen, muu pohdinta menetti merkityksensä.
Hän kuoli muutaman viikon kuluttua.
Jälkikäteen ymmärsin jotakin olennaista. Hän sai kokemuksen siitä, että oli edelleen hyödyllinen, että hän pystyi osallistumaan ja edistämään toisen työtä.
Minä en ollut alun perin nähnyt tätä näkökulmaa.