Elämän ja kuoleman rajalla, hetkessä joka ei enää asetu aikaan.

Hän on vielä tässä.

Hengitys kulkee. Hiipuen.

Sydän lyö. Vielä hetken.

Mutta mieli on jo vetäytynyt paikkaan, johon sanat eivät enää yllä.

Huoneessa on hiljaisuus, ei tyhjä, vaan tiheä. Se kantaa odotusta, joka tuntuu kaikissa ja silti jokaiselle eri tavalla.
Läheiset ovat lähellä. Katse viipyy kasvoissa, käsissä, jotka eivät enää vastaa.
Kosketus jatkuu silti, ikään kuin se vielä tavoittaisi sen, mikä on jo liukumassa pois.

Joku kuiskaa.
Joku laulaa.
Joku rukoilee.
Joku itkee.
Joku on vain.

Odotus ei ole enää tekemistä, vaan olemista siinä, mitä ei voi muuttaa.

Tunteet kulkevat rinnakkain, ilman että niiden tarvitsee sopia yhteen.

Kunpa tämä päättyisi pian, että kärsimys lakkaisi.
Älä vielä lähde. Ei ihan vielä.

Suden hetkessä rakkaus ei tiedä, pitäisikö päästää irti vai pitää kiinni.

Vaikka huoneessa on useita ihmisiä, saatto ei ole yhteinen kokemus samassa merkityksessä.

Jokainen suhde on oma todellisuutensa. Oma historiansa, oma kielensä, oma tapansa pitää kiinni ja päästää irti.

Sama ihminen, mutta ei sama menetys.

Saattohoidossa ei ole toista ilman toista. Ei potilasta ilman läheistä, eikä läheistä ilman potilasta.
Saatetaan kokonainen maailma. Yhteinen elämä, joka on ollut totta kahden välillä.