Kun polkku muuttuu
Ihmiset kysyvät usein: miten tästä pääsee yli, kun rakas ihminen on kuollut?
Kysymys on ymmärrettävä. Kun menetys tuntuu liian suurelta, ihminen etsii ulospääsyä. Hän haluaa tietää, miten tästä selvitään ja miten elämä voi jatkua, kun se ei enää ole sama.
Mutta surun kohdalla ilmaus "päästä yli" johtaa helposti harhaan. Se antaa ymmärtää, että menetys olisi este, jonka toiselle puolelle voi päästä. Ikään kuin suru olisi jotakin, joka jää taakse, kun ihminen on kulkenut tarpeeksi pitkälle.
Läheisen kuolema ei kuitenkaan ole este polulla. Se on kohta, jossa polku muuttuu.
Uusi polku ei ala tyhjästä. Se jatkuu edellisestä. Siinä kulkee mukana paljon siitä, mitä oli ennen: yhteinen historia, rakkaus, muistot, tavat, sanat, paikat ja se, millaiseksi ihminen on toisen rinnalla tullut.
Mutta polku ei jatku samanlaisena.
Siksi surussa ei ole kyse siitä, että ihminen pääsisi menetyksen yli. Kyse on siitä, että hän joutuu jatkamaan elämää uudella polulla, joka kulkee menetyksen jälkeen toiseen suuntaan kuin hän olisi itse valinnut.
Aluksi tämä uusi polku voi tuntua mahdottomalta. Se ei tunnu omalta. Se voi tuntua väärältä, vieraalta ja liian hiljaiselta. Ihminen voi katsoa taaksepäin ja etsiä kohtaa, josta voisi vielä palata entiseen.
Mutta taaksepäin ei pääse. Entinen on edelleen olemassa, mutta siihen ei voi enää palata samalla tavalla. Polku kulkee vain eteenpäin.
Ehkä parempi kysymys on: miten opin kulkemaan tätä uutta polkua niin, että se, mikä oli rakasta, saa kulkea mukana myös rikkautena eikä ainoastaan menetyksenä.