Menetys ei muuta vain sitä, mitä ihminen tuntee. Se muuttaa myös sitä, miten hän pystyy puhumaan kokemuksestaan.

Suru ei ole pelkästään tunne. Se on prosessi, jossa ihminen yrittää ymmärtää, mitä on tapahtunut. Kieli on tässä keskeinen väline, mutta samalla se alkaa usein tuntua riittämättömältä.

Alussa menetys voi tuntua epätodelliselta. Ihminen tietää, että toinen on kuollut, mutta kokemus ei vielä vastaa tätä tietoa. Tämä näkyy myös puheessa. Saatetaan puhua kuin toinen olisi vielä olemassa. Ajatukset ja sanat eivät ole vielä samassa kohdassa.

Suruun liittyy usein toistoa. Sama asia kerrotaan uudelleen ja uudelleen, hieman eri tavoin. Tämä ei ole sattumaa. Se on tapa, jolla mieli yrittää jäsentää tapahtunutta. Jokainen kerta tuo kokemusta vähän lähemmäs ymmärrystä.

Usein surua kuvataan vertauskuvien kautta. Puhutaan tyhjyydestä, painosta rinnassa tai siitä, että aika on pysähtynyt. Näillä sanoilla yritetään kuvata jotain, mitä on vaikea sanoa suoraan.

Myös kokemus ajasta muuttuu. Menneisyys tuntuu läheiseltä, joskus jopa läsnä olevalta. Tulevaisuus voi tuntua epäselvältä tai kadonneelta. Nykyhetki voi pysähtyä. Tämä näkyy siinä, miten ihminen puhuu ajasta.

Vuorovaikutus muiden kanssa muuttuu myös. Toiset ihmiset eivät aina tiedä, mitä sanoa. Tämä voi johtaa hiljaisuuteen tai varovaisiin, valmiisiin lauseisiin. Ne voivat olla tarkoitettu lohdutukseksi, mutta eivät aina tunnu siltä.

Tällaisissa tilanteissa tärkeintä ei ole täydelliset sanat. Tärkeämpää on se, että toinen ihminen on läsnä ja kuuntelee. Surussa ei aina tarvita vastauksia.

Vähitellen ihminen alkaa löytää uusia tapoja puhua menetyksestä. Kokemus ei katoa, mutta se saa muodon, jonka kanssa voi elää. Kieli ei vain kuvaa tätä muutosta. Se on osa sitä.