Läheisen kuolema jättää lähes aina haavan. Peruuttamattoman.

Ajan kanssa se voi sulkeutua, mutta arpi jää. Ja arvet ovat yksilöllisiä.
Joskus kyse ei ole vain arvesta, vaan menetyksestä, joka tuntuu amputaatiolta. Kuin osa ihmisestä puuttuisi.
Sen kanssa opitaan elämään.

Tähän hoitaja ei voi vaikuttaa.

Mutta siihen hetkeen, jossa haava syntyy, voi.
Siihen, millaisissa olosuhteissa kuolema tapahtuu.

Onko kipu ja ahdistus hallinnassa vai ei.
Onko tilanne kaoottinen vai ymmärrettävä.
Onko läheinen mukana vai jääkö hän sivuun.

Ja yhtä olennaista: kohdataanko potilas ihmisenä loppuun asti, ei vain sairautensa kautta.

Nämä eivät ole vaihtoehtoja, vaan tapahtuvat rinnakkain.

Saattohoitaja ei paranna haavaa.
Mutta hän voi vaikuttaa siihen, millaisissa olosuhteissa se syntyy.
Ja se voi vaikuttaa siihen, miten haava alkaa sulkeutua.

Kuolemaan ei voi vaikuttaa. Sen olosuhteisiin voi.